Vois joskus tulevaisuudessa hommata Suomenajokoiran, Amerikankettukoiran tai venäjänajokoiran. Mutta mieluiten hommaisin semmosen joka ajaa kettua, koska en niin paljoa kuitenkaan jäniksistä välitä. Amerikankettukoira olis kyllä hyvä, mutta ainoa este olis, että tämä on poronhoito alue. Se ajais ketut ja tappaiskin ne, sitten sudet jos niitä olis useampi ja ilvekset karhut ja se voi kuulema haukkua seisontahaukkua, esimerkiksi karhun kohalle sattuessa. Semmonen olis kyllä mahtava koira, ja kova luontonen koira. Sitä oli jo suomessakin kokeiltu suden ajossa ja vissin sen kirjotuksen mukaan oli kaksi sutta tapettu, käyttäen kolmea koiraa. Oli ollu hurjaa hommaa vissin. Oli ollu välistä seisonta haukkuakin.

Amerikankettukoira on monille suomalaisille koiraihmisille ja metsästäjille suhteellisen uusi tuttavuus. Vuonna 1994 tuotiin maahan neljä ensimmäistä rodun edustajaa.

Amerikankettukoiralla on pitkä historia kotimantereellaan. Sen juuret vievät 1700-luvun Virginiaan ja Marylandiin. Rotu polveutuu mm. englantilaisista ja ranskalaisista ajokoirista. Rodusta on erilaisia linjoja, esimerkiksi Walkerin, Triggin, Julyn ja Goodmanin kettukoirat, jotka kaikki luetaan nykyisin amerikankettukoiriksi. Rodun ensimmäinen edustaja rekisteröitiin AKC:n, American Kennel Club:in, rekisteriin jo vuonna 1886. Suomessa ensimmäiset rekisteröinnit tehtiin 1995.

Paksu turkki, nopea ajotapa, hyvä luonne, terveys ja voimakas vietti petoriistaa kohtaan ovat tunnusomaisia piirteitä amerikankettukoirille. Amerikankettukoirasta voidaan sanoa, että se on petopyynnin spesialisti.

Koska rotu on vielä suhteellisen harvalukuinen Suomessa, asettaa se rodun jalostamisen haasteelliseksi. Yhdistys kannustaa ja auttaa jäseniään rodun yksilöiden maahantuonnissa. Näin pyrimme säilyttämään amerikankettukoiran terveenä ja käyttökelpoisena petoriistakoirana.

Rodun yli kymmenvuotias taival maassamme on osoittanut, että amerikankettukoira on varteenotettava vaihtoehto suomalaisille ketunmetsästäjille. Vuosittaiset rekisteröintimäärät ovat olleet viime vuosina viidenkymmenen molemmin puolin. Tähän mennessä kolme yksilöä on kruunattu kaksoisvalioiksi. Tämän lisäksi rodun edustajat ovat kunnostautuneet näyttelykehissä ja ketunajokokeiden piirinmestaruuskisoissa. Piirinmestaruus on jaettu jo kolme kertaa amerikankettukoirille

Venäjänajokoira

Alkuperä

1800-luvulla Suomeen tuotiin venäläisiä ajokoiria, jolloin ne tunnettiin kostrooman ajokoirina, mutta niiden kasvatus aloitettiin vasta 1960-luvulla. Venäjällä on käytetty metsällä ajavia koiria jo kauan ja ajokoiria käytettiin aluksi vinttikoirien apuna ajamaan petoeläin tappoetäisyydelle. Venäjänajokoira polveutuu luultavimmin suoraan tataarien ajokoirista eli sen jalostuksessa ei ole käytetty muita rotuja. 1900-luvulla rotu oli hävitä ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, mutta rodun jalostus jatkui märätietoisesti sodan myllerrysten jälkeen. Ennen venäjänajokoira oli pääasiassa ajuekoira susien ja kettujen pyyntiin, mutta nykyisin sitä käytetään metsällä jäniksen ja ketun ajoon perinteiseen mies ja koira -tyyliin.

Ulkonäkö ja ominaisuudet

Venäjänajokoira on alkukantainen rotu, hieman sutta muistuttava metsästyskoira. Se on keskikokoa suurempi, nartut 55–65 cm ja urokset 58–68 cm, voimakasrakenteinen, korkeajalkainen ja hieman korkeuttaan pidempi. Venäjänajokoiralla on selvä sukupuolileima. Sillä on tummanruskeat tarkkaavaiset silmät, riippuvat, kolmoinmuotoiset korvat ja häntä on tyvestä paksu, mutta ohenee kärkeä kohti ja se ei nouse selkälinjan yläpuolelle. Venäjänajokoiran aluskarva on tuuheaa ja peitinkarva on lyhyttä päässä, jaloissa ja korvissa, muualla keskipitkää. Väreinä ruskean eri sävyt ja selässä voi olla tummempi satula.

Venäläisiä koiria on kahta rotua, kirjava ja ruskea, joista kirjava on syntynyt risteyttämällä venäjänajokoiria englanninkettukoirien kanssa. Pohjaväriltään se on valkoinen musta-beigein, harmaa-beigein tai parkinruskea-beigein laikuin. Rotua ei saa risteyttää ruskean venäjänajokoiran kanssa.

Luonne ja käyttäytyminen

Rauhallinen, hyvähermoinen ja tasapainoinen venäjänajokoira on helposti koulutettavissa ja sopii metsästyksen lisäksi moneen muuhunkin harrastukseen, kuten jäljestykseen ja tokoon. Venäjänajokoira tarvitsee paljon liikuntaa ja aktiviteettia, mutta hyvin sopeutuvana koirana se soveltuu jopa kaupunkiasuntoon kunhan sen riittävästä liikuttamisesta huolehditaan. Venäjänajokoiran temperamentti ja kestävyys tulevat hyvin ilmi metsällä, muuten se on lempeä. Älykkäänä koirana venäjänajokoiraa pidetään helpommin koulutettavana kuin muita jäniksen/ ketun ajajia ja se on monipuolinen koira, jolla on luontainen taipumus niin jäniksen, ketun kuin supikoirankin ajoon. Venäjänajokoira on myös haukkunut karhuja ilman, että sitä olisi siihen erikseen opetettu tai kehotettu.

Cane corso

Ulkonäkö

Cane corso on keskikokoinen tai suuri, voimakas ja roteva koira. Sen runko on korkeuttaan hieman pidempi. Säkäkorkeus on uroksilla 64–68 cm, nartuilla 60–64 cm. Kahden sentin poikkeama kumpaankin suuntaan sallitaan. Lihakset ovat vahvat. Kokoonsa nähden rotu on hyvin ketterä ja nopea reagoimaan. Cane corsolla on tyypillinen suuri molossikoiran pää, jossa kallon ja kuonon linjat poikkeavat hieman toisistaan. Korvat ovat kolmionmuotoiset ja riippuvat, ja ne typistetään usein tasasivuisen kolmion muotoisiksi. Myös häntä saatetaan typistää. Suomessa typistäminen on kiellettyä.

Cane corson karva on lyhyttä, tiivistä ja siinä on varsinkin talvella selvä pohjavilla. Väri voi olla esimerkiksi brindle eri sävyissään (musta, harmaa, ruskea), fawn, harmaa tai musta. Brindlellä ja vaaleilla koirilla tulee olla tumma maski, joka ei saa yltää silmien yläpuolelle. Pieni valkoinen merkki rinnassa, varpaiden kärjissä sekä kuonon selässä sallitaan. Silmien värin tulee olla turkin väriin sointuva.

 Luonne ja käyttäytyminen

Cane corso on älykäs, aktiivinen koira. Sillä on melko voimakas vahti- ja suojeluvietti, ja rodun käyttöominaisuudet ovatkin säilyneet hyvin. Omalle perheelleen se on luotettava, uskollinen kumppani, joka rakastaa tomintaa ja huomiota. Se leimautuu omistajaansa voimakkaasti, ja se tulee totuttaa pennusta alkaen vieraisiin ihmisiin ja eläimiin. Se suhtautuu usein vieraisiin ihmisiin varautuneesti tai välinpitämättömästi. Cane corso vaatii ehdottomasti hyvän tapa- ja tottelevaisuuskoulutuksen.

Cane corso on vahvaviettinen, dominoiva koira, joka vaatii selvän arvojärjestyksen laumassaan. Työkoirarotuna cane corson kouluttaminen on helppoa, jos sopiva motivointikeino löytyy. Rotu sopii myös moniin koiraharrastuslajeihin, kuten jäljestykseen. Cane corso on miellyttämisenhaluinen ja oppii nopeasti, mutta se on myös itsenäinen eikä jaksa loputtomasti toistoja harjoittelussa. Keskittymiskyky paranee koiran vanhetessa.

 Alkuperä

Cane corso polveutuu suoraan muinaisen Rooman valtakunnan aikaisista sota- ja taistelukoirista. Rotuun on mahdollisesti risteytetty myös jotakin suurikokoista ajokoirarotua, sillä cane corso on mastiffityyppiseksi koiraksi hyvin nopea. Rooman valtakunnan tuhon jälkeen cane corsoja käytettiin monenlaisissa tehtävissä Etelä-Italian alueella. Cane corsoa käytettiin muun muassa omaisuuden ja karjan vartiointiin sekä suurriistan, kuten villisian metsästykseen.

Rodun elvytystyöhön ryhdyttiin Italiassa 1970-luvulla. Italian kennelliitto ENCI tunnusti rodun vuonna 1994, kansainvälinen kennelliitto FCI kaksi vuotta myöhemmin.

Siinäpä olis melkonen pyynti kaveri, ei pikku sudetkaan niin haittais:) Olis vain toisile koirile paha kohdata tämmönen pyyntikaveri mettässä. Tai mistä sen tietää olisko tämmönenkään niin pahapäinen otus kun miltä se näyttää.